TRIO SCLAVIS-PIFARÉLY-COURTOIS (Ranska)
Louis Sclavis klarinetti
Dominique Pifarély viulu
Vincent Courtois sello
Kermojen kerma
Konsertti: Trio Sclavis–Pifarély–Courtoisista on vaikea, ellei mahdotonta pistää paremmaksi.
Joensuun konservatorion salissa 3.10.2021
Tämän ranskalaisen, rummuttoman huipputrion konserttia olisi voinut rummuttaa etukäteen jopa enemmän. Onhan klarinetisti ja säveltäjä Louis Sclavis (s. 1953) yksi kansainvälisesti nimekkäimmistä muusikoista, joita joensuulaisen Jazzkerho -76:n vieraana on käynyt.
Sclavis toki edustaa lajissaan sen verta tinkimätöntä tulokulmaa, ettei mihinkään suureen yleisöjuhlaan ollut tällä erää mahdollisuutta. Upea artistipoiminta kuitenkin, ja jälleen osoitus siitä, että täkäläiseen konserttiorganisointiin luottaa enenevissä määrin myös jazzin kansainvälinen kerma – vai pitäisikö nyt veistellä, että suorastaan crème de la crème.
Siksikin, että aivan ylintä eliittiä olivat myös Sclavisin soittokumppanit, sellisti Vincent Courtois ja viulisti Dominique Pifarély, joita tosin on vuosien varrella kuultu Joensuussa jo aiemmin. Ei siinä mitään, kyllä kelpaa, kun esimerkiksi Courtois on suurella todennäköisyydellä yksi absoluuttisesti parhaimmista sellisteistä maailmassa.
Kaikki se, mitä sunnuntaina sellon puolesta kuultiin konservatoriolla, ylsi sellaiseen, mistä on inhimillisellä tasolla enää vaikeaa, ellei mahdotonta pistää paremmaksi. Courtoisin sellonsoitto oli niin sisällöltään kuin ulosanniltaan järkkymätöntä priimaa.
France: Douze Points! Tämä siksi, että ei se osaaminen jäänyt vain Sclavisin ja Courtoisin varaan, vaan yhtä lailla viulisti Pifarély on niitä harvalukuisia taitureita – taikureita –, joiden työkalupakista löytyy tarvittavat välineet operoidakseen käytännössä täysin haluamallaan tavalla niin jazzin kuin klassisen musiikin konstikkaiden konventioiden suhteen. Instrumentinhallinta oli hänenkin kohdalla aivan häikäisevää.
Noh, Sclavis–Pifarély–Courtois-trion briljantti laatu ei ollut etukäteenkään mikään yllätys. Sen sijaan koin pienoisen yllätykselliseksi sen, miten vankkaan nyt ankkuroiduttiin sävellysten sanelemaan esittämiseen. Siis siihen, mitä nuottipaperissa lukee. Vaikka siis kolmikon tekeminen oli vapaaseen jazziin kallellaan, oli tietynlainen kurinalaisuus varsin ilmeistä trion tekemisissä.
Sillä myös saavutettiin tietty hyöty: nuottiuskollisuus yhdistettynä näiden muusikoiden hetkessä nollasta sataan kiihtyvään irtiottokykyyn havainnollisti hienosti sitä taipuisuutta, jolla kamarimusiikillinen kokoonpano luovi jazzin ja klassisen välisyyksillä. Lisäksi sävellykset olivat taiten tehtyjä ja sisälsivät mukavasti variaatiota aika lailla mustanpuhuvasta melankoliasta aina hymyhuulisille svengikertoimille.
Teoksellisuuden myötä myös kuulijan korvat saivat kivasti tarttumapintaa musiikkiin. Jonkinlainen johtoajatus kun tuntui usein olevan mukana nyt koetuissa sävellyksissä. Milloin esimerkiksi melodian, milloin harmonian, milloin taas rytmiikan muodossa.
Edellisen kaltaiset menettelyt olivat ilmeisiä myös itse Sclavisin mestarillisessa klarinettitaiteessa, jonka parhainta paraatia kuulosteltiin mukavan monesti sieltä bassoklarinetinkin taajuuksilta – tosin ikään kuin paradoksaalisesti ylärekisteriä painottaen.
Jyri Ojala
Suomessakin monesti vieraillut klarinetin taituri kutsui yhteen kaksi pitkäaikaista soittokumppaniaan uuteen trioon, kollektiiviin, joka luo jatkuvasti uutta yhteisen kokemuksen rikkauksista. Mukana viulisti Dominique Pifarely ja sellisti Vincent Courtois. Siis kolmikko ranskalaisen jazzin huipulta.
