Jazzkerho-76 aloittaa yhteistyön Pohjois-Karjalan elokuvayhdistyksen ja KAVIn kanssa. Pyrkimyksenä on esittää puolivuosittain kaksi jazzteemallista elokuvaa. Osa leffoista näytetään maanantaisin 16:30 osana elokuva-arkiston normaalia ohjelmistoa. Lipun hinta on 7€ ja esityspaikka elokuvateatteri Tapio. Osa elokuvista saatetaan esittää privaatisti kerhon isännöimissä klubi-illoissa, jollaisia on jäsenistölle suunniteltu pidettäväksi. Paikka voisi olla Näyttämö ja tapahtumaan voisi liittää yhteisöllistä rupattelua, jota ollaan kaivattu ja joka on mainittu myös toimintasuunnitelmassa.
Jazzin ja elokuvan kehityksestä voi löytää paljon yhteisiä piirteitä. Ne yleistyivät samaan aikaan Yhdysvalloissa ja 1920-luvulla olivat kumpikin suuren yleisön huvitusta. Läpi elokuvan historian jazz on nivoutunut siihen antaen soinnillaan elokuvalle kullekin aikakaudelle leimallisen hengen. Parhaimmillaan jazzin monimuotoisesta rytmiikasta ja elokuvan leikkauksesta voi hakea yhteisiä “tahtilajeja”.
Ns. jazz-elokuvia on tehty tasaiseen tahtiin vuosien mittaan. Ne joko keskittyvät johonkin/joihinkin artisteihin tai ne sisältävät ääniraidallaan pääsääntöisesti jazzia. Kumpaakaan lajityyppiä ei voi nostaa toisen edelle, dokumentaarisia aineksia ainakin musiikin suhteen löytyy kummastakin.
Spike Lee on kasvanut sisälle jazziin lapsuudestaan alkaen. Hänen isänsä Bill Lee oli arvostettu säveltäjä ja pitkän linjan basisti. Tähän kasvutaustaan nojautuen Spike tiesi joskus tekevänsä elokuvan, joka keskittyisi musiikkiin ja ennen kaikkea jazziin.
Mo’ Better Blues on avaus 1990-luvun jazz-elokuvaan. Se on myös avaus USA:n suosituimman nuoren mustan ohjaajan 1990-lukuun, jolta odotettiin varmasti paljon. Mo’ Better Bluesin sepitteellinen muusikko, trumpetisti Bleek Gilliam, elää omistautuneena musiikilleen, eli kyseessä on elokuva joka luetaan jazz-elokuvaksi juuri ääniraitansa ansiosta.
Tässä elokuvassa tuo ääniraita onkin upeaa luokkaa: Branford Marsalis, John Coltrane, Miles Davis, Charles Mingus, Ornette Coleman ja Bill Lee vain muutamia huippusäveltäjiä mainitakseni. Kuvan ja äänen kompositio on tarkkaan harkittua tehden kunniaa elokuvassa kuultavalle musiikille.
Mo’ Better Blues kuljettaa jazzin rinnalla päähenkilö Bleekin kahta rakkaustarinaa – hänen elämäänsä kuuluu kaksi naista samanaikaisesti. Spike Lee itse ei näe, että elokuvassa kuvattaisiin ensisijaisesti Bleekin rakkaussuhteita, vaan tämän suhdetta musiikkiinsa, bändiinsä, manageriinsa ja isäänsä.
Vaikka Mo’ Better Blues on musiikiltaan vahvasti bebop-aikakauden henkeen istuva elokuva, siitä on jätetty sen aikaisten muusikoiden huumesekoilut tyystin sivuun. Sijoittuuhan elokuva toki nykyaikaan, aikaan jossa Wynton ja Branford Marsaliksen kaltaiset mustat nuoret muusikot ovat jazzin etunenässä. Puhtaus on nyt tärkeintä ja oman musiikkinsa henkinen sisäistäminen.
Henkisyyttä ja aavistuksen verran myös uskonnollisuutta korostaa elokuvan upea lopetus John Coltranen "A Love Supreme: Acknowledgementin" tahtiin. Aikaratas rullaa vauhdilla eteenpäin ja Spike Lee sulkee elokuvansa tehden juonellisesti täyden ympyrän.
– Heikki Keskinen (1992) lähteinä: Spike Lee & Lisa Jones: Mo’ Better Blues
