TUOMO UUSITALO TRIO
Tuomo Uusitalo on kansainvälisesti palkittu, New Yorkissa vuodesta 2012 vaikuttanut jazzpianisti, jonka elämäntie on tuonut hänet ulkomaan vuosien jälkeen takaisin Helsinkiin uuden soolopianoalbumin myötä. Uusitalon takaisinmuuton jälkeen perustama trio soittaa originaalisävellyksiä ja jazzstandardeja; yhtyeen soitto perustuu musiikilliseen vapauteen, samalla jazztraditioon pohjautuen. Tuomo Uusitalon Suomen trio julkaisee ensimmäisen albuminsa lokakuussa 2023 legendaariselle Fresh Sound -levy-yhtiölle. Uusitalo palkittiin Pori Jazz 2023 Vuoden Taiteilija - palkinnolla.
Tuomo Uusitalo – piano
Juuso Rinta – basso
Roope Kantonen – rummut
keikka-arvio
Ei lusikka, eikä kauha – vaan moukari
Konsertit
Tuomo Uusitalo Trio (Tuomo Uusitalo, piano; Juuso Rinta, basso; Roope Kantonen, rummut)
Joensuun Pakkahuoneella 19.3.2024
Ei lusikka, eikä kauha – vaan moukari!
Siinäpä fiilistä, mikä allekirjoittaneella oli vallitsevana Tuomo Uusitalo Trion konsertin jälkeen. Siis sellainen mukava musiikillinen tärsky– tähtiäkin näkyi kolmen verran. Ihan kuin olisi ottanut osumaa seitsemisen kiloa painavasta rautamötikästä.
Osasin toki odottaa hyvää, vaikkei Uusitalo tai kolmikon muut soittajat, basisti Juuso Rinta ja rumpali Roope Kantonen, olleet edes niminä juuri tuttuja. Tuomo Uusitalo Trion Homecoming-albumia en ole vielä kuullut.
Positiivinen ennakkoasetelma perustui lähinnä siihen, että Uusitalo on tuorein Pori Jazzin vuoden taiteilija. Se kun tuntuu olevan paitsi titteli myös ennuste, jonka saaneet tulevat liki poikkeuksetta tekemään pitkän ja menestyksekkään uran jazzmusiikin parissa.
Sen sijaan tieto siitä, että Uusitalo on tehnyt vuosia uraa New Yorkissa, ei vielä sellaisenaan nostanut odotuksiani. Kokemus puhuu miltei päinvastaista, eli keskimäärin ovat New York -skenen jazzmuusikot – olivatpa lähtöjään yhdysvaltalaisia tai muualta – olleet omaan makuuni hieman latteita, mielikuvituksettomia ja/tai liiaksi perinteen velvoittamia tapauksia. Tässä mielessä tunnustan nicholsonilaisuutta (Stuart Nicholson: Is Jazz Dead? (Or Has it Moved to a New Address).
Toisaalta koin Uusitalon mahdollisia New Yorkin vaikutteita kohtaan akateemista mielenkiintoa. Työstän parhaillaan laajempaa kirjoitusta, jonka aiheena on tietynlaisen pohjoismaisen jazzmusiikin – jota kutsutaan muun muassa Nordic Toneksi –, tuotteistaminen. Kun jokin tuotteistaan, brändätään, luodaan imago, on aina kyse myös erottautumisesta. Jazzmusiikissa se taas käytännössä tarkoittaa erottautumista lajin historiallisesta ja hegemonisesta keskuksesta eli Yhdysvalloista, tarkemmin New Yorkista.
Entä Uusitalo, minne sijoille hän jazzin topografiassa tarkentuisi; kuuluisivatko Ison omenan taajuudet Uusitalon soitossa? Mielestäni kyllä, mutta nyt vain positiiviselta kannalta.
Uusitalon lähestymistavassa huomasi harvinaisen hienoa perinnetietouden ja innovatiivisuuden mikstuuraa. Huomionarvoista oli, ettei esimerkiksi mitään erityistehosteita, efektejä tai vaikkapa koneita ja syntetisaattoreita tarvittu vaan raikkaus syntyi vain ja ainoastaan jazzmusiikin koetetuimman kokoonpanon, pianotrion (piano, basso, rummut), keinoin.
Pianonsoiton mahdolliset yhdysvaltalaisvaikutteet liittyivät Uusitalolla eritoten vilkkaaseen soinnutukseen. Horisontaalisen sijaan leimasi tekemistä muutenkin enemmän vertikaalinen tiheys ja ketteryys.
Innovatiivisuus oli paikoin nerokkaan yksinkertaista. Mieleen jäi esimerkiksi konsertin alkupuolen sävellys, jossa pianistin soolo-osuus sujui hyvän matkaa yksiäänisesti, siis vailla säestäviä sointuja (varsinaisesti kuultavissa olevia).
Pikantin lisän tarjosivat tahtilajit, joiden kanssa oli parhaimmillaan vilkasta vaihtelua. Tavanomaisimmista tahtilajeista poikkeamisen onnistuvan triolta kuin luonnostaan. Minkäänlaista turhaa kikkailua en hakemallakaan havainnut vaan lopulta makustelin, että kaikki koukerot nojasivat nimenomaan taiteellisesti perusteltuun näkemykseen.
Onnistunut konsertti ei toki ollut pelkästään Uusitalon varassa. Summattakoon vaikka niin, että tästä lähin ovat myös basisti Juuso Rinta ja rumpali Roope Kantonen painokkaasti alleviivattuja muusikoita mielensisäisessä muistiossani.
Rinnan ja Kantosen soittajaprofiileista löysin samankaltaista perinnetietoutta ja innovatiivisuutta kuin yhtyeenjohtajankin tekemisestä. Yhteistä siinsi niin ikään teknisen virtuositeetin ja taiteellisen substanssin tasoilla. Pitänee erikseen mainita Kantosen pitelemättömän kepeä kosketus, ”tatsi”: vaikutti, että tiukimmankin svengin ylläpito oli hänelle häkellyttävän vaivatonta.
Aiemmin käyttämäni ilmaus vertikaalinen tiheys ja ketteryys soveltuu ilmauksena yhtyeen harjoittamalle rytmiikallekin. Yleistettäköön samalla, että rytmiikan merkitys on yhdysvaltalaisessa – yhdysvaltalaiseksi koetussa – jazzissa suurempi kuin esimerkiksi pohjoismaisessa – pohjoismaiseksi koetussa – perillisessään.
Toisaalta asioita myös törmäytettiin, ja jollain kiehtovalla kulttuurisella rajapyykillä liikuskeltiin muun muassa silloin, kun Uusitalon pianismissa niveltyi blues ja laajemmin melankolinen lyyrisyys.
Lopullinen niitti, se moukarinisku, oli vuorossa varsinainen konsertin viimeisessä kappaleessa. Vahvaa nostatustehoa osoittanut sävellys eteni sittemmin labyrinttimaisen kiehtovaksi sointuharmonioiltaan, enkä vähään aikaan muista kuulleeni vastaavaa.
Siinä kasattiin eri aineksia ja ideoita niin hirmuiseen myllyyn, että räjähdysvaaran lisäksi ilmassa väreili jotain upean omaäänistä voimaa ja karismaa.
Olipahan kotiinpaluu.
Jyri Ojala
